Philippe Gnana writes in Harmonie Magazine (November 2009 Issue N° 67)

C’est une autre de ces jolies histoires que le rock progressif sait nous inventer. C’est l’histoire d’une bande d’adolescents pleins d’illusions et de rêves qui, en ce début des seventies, décident de former un groupe de rock progressif, porté par les idéaux et l’ingénuité de leur jeunesse. Mais la réalité de la vie, les difficultés à faire perdurer l’aventure musicale, les impératifs universitaires, l’éloignement géographique des uns et des autres finissent par avoir raison du groupe qui, après quelques années, finit par renoncer. Mais il était écrit que ce ne serait pas une fin définitive : la petite flamme qui avait brillé dans un passé désormais lointain a continué à luire au plus profond de chacun des musiciens. Trente ans plus tard, en 2002, ils décident de se retrouver pour le simple plaisir un peu nostalgique de retrouver un peu de cette flamme magique qui a illuminé leurs rêves de jeunesse. Ils se retrouvent donc pour quelques concerts et, de fil en aiguille, se rendent compte que le rock progressif n’est pas mort, qu’un underground pro- gressif continue à porter les idéaux qui les avaient habités naguère. Comme le fait de se retrouver leur permet de redécouvrir l’alchimie d’antan, c’est tout naturellement qu’ils décident de prolonger l’aventure avec un premier album, Trace of light, puis une contribution au Tuonen Tÿtar II, le grand projet progressif finlandais mené par Colossus et Musea et donc ce nouvel album, And the dance begins again, dont le titre résume bien l’histoire du groupe. Mais après tout ce temps, ce n’est pas une de ces agitations épileptiques pseudo modernes genre teck tonic que cé- lèbre Pax Romana. Le groupe est resté dans une ambiance assez seventies, avec des instruments vintage et une sorte de mélancolie vapo- reuse qui semblent traduire une perte des illusions due au temps qui passe et la maturité qui vient avec.

Pour l’essentiel, ou navigue dans des atmosphères floydiennes (No-show, Waves) ou caméliennes (And the dance begins again, Flutter), avec de belles mé- lodies splénétiques portées par de belles parties de guitare ou d’orgue Hammond. Un certain nombre d’invités sont venus soutenir le projet permettant au quintette de base d’élargir sa palette sonore : le violon sur le titre éponyme, la slide gui- tare ici ou là, le saxophone soprano sur Maria, des harmonies vocales en différents endroits. Certes, les parties vocales ne sont pas toujours a la hauteur (I’ m in a train) de ces belles mélodies mélancoliques, concises et finement troussées, mais leur sincérité et leur conviction finissent par l’emporter et finalement par participer au charme nostalgique et un tantinet désuet de cet album.

Une petite bulle de poésie musicale et méson point culminant dans le titre épilogue, A Christmas carol from Flanders et qui appelle d’autres réalisations par un groupe très attachant...

And In Finnish:

Tässä yksi niistä kauniista tarinoista, joita progressiivinen rock on meille tuottanut. Se on tarina nuorukaisista, jotka 70-luvun alussa täynnä illusioita, unelmia, nuoruutensa ideoita ja teeskentelemättömyyttä päättävät perustaa progressiivisen rockin yhtyeen. Mutta elämän todellisuus ja vaikeudet, yliopiston vaatimukset ja maantieteelliset etäisyydet tekevät seikkailun jatkumisen vaikeaksi ja johtavat siihen, että ryhmä hajoaa muutaman vuoden jälkeen.

Mutta oli kirjoitettu, että se ei ollut lopullinen loppu. Pieni liekki, joka oli loistanut kaukaisessa menneisyydessä, lepatti edelleen syvällä jokaisessa soittajassa. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 2002, he päättivät tavata toisensa pelkästään huvin huoksi ja löytää vähän siitä taikavalosta, joka oli valaissut heidän nuoruuden haaveitaan. He esiintyivät muutaman kerran ja vähitellen havaitsivat, että proge ei ollut kuollut vaan sisälsi edelleen niitä ihanteita, joita sillä silloin ennenkin oli.

Aivan yhtä luonnollisesti kuin heidän tapaamisensa mahdollisti löytämään vanhan alkemian, yhtä luonnollisesti he päättivät pitkittää seikkailuaan tekemällä ensimmäisen albuminsa ja sen jälkeen olemalla mukana Tuonen Tytär II- albumilla, joka on Colossuksen ja Musean suuri suomalainen progressiivinen projekti. Ja edelleen jatkaen uuteen albumiin " And the dance begins again", jonka otsikko vetää hyvin yhteen ryhmän historian.

Pax Romana ei kuitenkaan vielä nykyisinkään messua epileptisellä salamodernilla teknotonisella levottomuudella vaan ryhmä on pysynyt 70-luvun tunnelmassa vintage-soittimineen ja tietynlaisessa ilmavassa melankoliassa, joka tuntuu ilmaisevan ajan kuluessa tapahtunutta illuusioiden menetystä ja kypsyyttä, joka sen myötä on tullut. Suurimmaksi osaksi purjehditaan floydmaisissa ( No-show, Waves) tai camelmaisissa ( And the dance begins again, Flutter) tunnelmissa kauniine kitara- ja Hammond-urkuosineen.

Muutama viereilija on tullut tukemaan projektia laajentaen viisikon äänipalettia. Viulu nimikkoraidalla, slide-kitara siellä täällä, sopraano saksofoni Marialla ja laulutaustat monissa kohdissa. Lauluosuudet eivät aina ole kauniiden melankolisten, ytimekkäiden ja hienosti yhteen sovitettujen melodioiden tasolla (i´m in a train), mutta niiden suoruus ja vakaumus vie kuitenkin mukanaan ja lopulta saa osallistumaan tämän albumin nostalgiseen ja hieman vanhentuneeseen viehättävyyteen.

Pieni musikaalisen ja melankolisen runouden kirje, joka kulminoituu päätöskappaleeseen " A Christmas Carol from Flanders" ja jonka perusteella voi toivoa uusia aikaansaannoksia tältä puoleensavetävältä ryhmältä.